Olen aina pitänyt Enbuskesta, mielestäni hän on varsin älykäs ja mukavalla tavalla provokatiivinen mediapersoona. Häneltä sopiikin odottaa kärjistyksiä ja räikeää settiä. Hämmästyttävävällä tavalla Enbuske onnistuikin osumaan juuri siihen kysymykseen, jonka kanssa itse kamppailen ja taitaa moni muukin kamppailla. Jos homot haluavat samalle hiekkalaatikolle leikkimään heteroiden kanssa, sinne pitäisi mennä nöyristellen, yrittäen näyttää mahdollisimman normaalilta. Ja silti ottaa siitä lapiosta päähän ja kokea alemmuutta, kun ei täytäkään normeja. Olen itsekin ihmetellyt miksi aina sateenkaariperheistä puhuttaessa näytetään lesboja flanuissaan lasten ja makaronilaatikon kanssa. Tässäkö on se kuvasto, josta etsitään identiteetti?
Toki kysymys on suuresta asiasta, joka koskettaa kaikkia vähemmistökulttuureja. Vähemmistöistä täytyy tehdä mahdollisimman mauttomia ja hajuttomia, mahdollisimman vähän poikkeavia, että se olisi helpompi hyväksyä, ettei se uhkaisi enemmistön kuvaa omasta paremmuudesta. Mutta kysymys kuuluu. Pitääkö siihen alistua? Haluanko minä alistua siihen? Nostanko pään pystyyn ja kieltäydyn halustani tulla hyväksytyksi ja viipotan vain omissa pienissä piireissäni? Sulautua vai eriytyä ja millä ehdoilla?
 |
| Kuva täältä. |
Jani Toivola ja Siiri Nordin tanssivat nyt tähtien kanssa. He sulautuvat. Molemmat tanssivat heteronormatiivisesti suuressa viihdeohjelmassa. Haluaisin todella kysyä noilta kahdelta tanssisivatko he mieluummin samaa sukupuolta olevan parin kanssa. Haluaisiko Nordin ehkäpä pukeutua miesten pukuun?
Toivola kertoi viime sunnuntain ohjelmassa toivovansa että voisi ajaa samoja asioita Tanssii tähtien kanssa -ohjelman kautta kuin työssään kansanedustajana. Minulle sunnuntai näytti siltä että tanssin kautta pyrittiin sinne hiekkalaatikolle, ottamaan siitä lapiosta päähän. Näyttää vieläpä siltä, että avioliittolain korjaus on vastatuulessa. Ei tunnu flanut ja makaronilaatikot tehoavan. Minä taidan haluta mellakan.
"Jos homot haluavat samalle hiekkalaatikolle leikkimään heteroiden kanssa, sinne pitäisi mennä nöyristellen, yrittäen näyttää mahdollisimman normaalilta."
VastaaPoistaMielestäni tämä kertoo jotain myös tuosta hegemonisesta hiekkalaatikosta. En itse näe, että vallitseva heterokulttuuri pystyy tarjoamaan kovin monimuotoista tapaa heterollekaan toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan. Toki hyväksyttäviä tapoja on useampia rinnakkaisia kuin surullisen stereotyyppiset kuvat, joilla homokansaa pyritään hallitsemaan. Hiekkalaatikon kontrolli on silti tiukkaa myös tämänhetkisille asukkailleen. Homoja ei haluta sekoittamaan järjestystä, kun "omatkin lapset" leikkivät hämmentäviä, sääntöjen vastaisia leikkejä. Usein näissä peleissä ihanteen ja normin välinen raja hämärtyy. Todellisuus on sekava, hämmentävä ja jatkuvassa muutoksen tilassa. Siis monimuotoinen. Ihanteet ja ideat ovat ainoita, jotka pitävät pystyssä vallitsevaa järjestystä. Vaihtoehtoisten ihanteiden tuominen sen piiriin tarkoittaisi totutun järjestyksen tuhoa. Tähän ei olla valmiita. Herää juuri esittämäsi aiheellinen kysymys: onko tämä se hiekkalaatikko jolle halutaan mukaan leikkimään?
Ihmisen halussa käsittää ja ymmärtää maailmaa on loppujen lopuksi kyse halusta hallita sitä. Haluaisin kuitenkin uskoa, että ihmisen käsityskyky kattaa suuremman määrän käsitteitä kuin tällä hetkellä olemassa olevat tyypittelyt. Se voisi kattaa jopa muutokset.
Jep, aivan oikeassa olet. Mielestäni muutoksen avaimet ovat todellisesti siinä, että herättäisiin havainnoimaan monoliittiselta näyttävää heteroseksuaalisuutta monimuotoisemmin, tehtäisiin näkyväksi senkin erilaiset, normeista poikkeavat, ilmentymät. Sitä kautta avautuisi myös luonteva väylä tuoda esiin kaikenlaisia erilaisia seksuaalisuuksia, myös niitä, joissa kumppani on samaa sukupuolta tai kenties jotain muuta kuin mihin olemme kaksijakoisessa järjestelmässämme tottuneet.
VastaaPoista"Ihmisen halussa käsittää ja ymmärtää maailmaa on loppujen lopuksi kyse halusta hallita sitä." Mutta voiko sitä hallita? Kovasti toki ihanteinemme ja normeinemme yritämme, mutta olen taipuvainen ajattelemaan, ettei se ole mahdollista. Tai jos onkin, samalla rajaa itseltään ja muilta paljon pois, mikä taas saattaa aiheuttaa kärsimystä. Miksi siis edes yrittää? Onneksi siihen ei hirveästi tarvita yritystä, sosiaalinen vuorovaikutus huolehtii paljosta. Haluaisin suhtautua optimistisesti tulevaan, kuten sinä, mutta kovin toivottomalta tilanne tuntuu. Itsekin olen vasta matkalla pois laatikkoajattelusta ja luulenpa että monet ihmiset ovat aivan tyytyväisiä tämän hetkiseen tilanteeseen.
Toisaalta luin, että ihmiset kuolinvuoteillaan toivovat eniten sitä, että olisivat uskaltaneet paremmin olla omia itsejään. Harmillista, jos vasta kuoleman kynnyksellä ollaan niin rohkeita, että uskalletaan tunnustaa laatikkojen olemassaolo ja harmitellaan ettei uskallettu uhmata niitä.