Sugar Rush

Vaaliuupumus. Ja paha sellainen. Myrskyn silmässä ollaan taas, ystävät. Menisivätpä nämä viimeiset päivät nopeasti ja äänestäisimme uuden presidentin, mitä todennäköisemmin heteron sellaisen, ja saisimme taas olla rauhassa.

Tällaisen masennuksen ja apatian keskelle tarvitaan jotain pirteää ja raikasta. Sitä meille tarjoilee brittien nuorille tehty mainio tv-sarja Sugar Rush. Kyseessä on tyypillisellä brittihuumorilla kyllästetty viihdepaketti, jossa pääossassa on teini-ikäinen lesboidentiteettiinsä heräävä Kim sekä hänen lievästi eriskummallinen perheensä. Sarjan nimi Sugar Rush viittaa Kimin parhaaseen ystävään Sugariin, johon tyttö on korviaan myöten rakastunut. 

Sarjan jaksot ovat mukavan napakoita kokonaisuuksia, joiden huumori jaksaa kantaa. Kuitenkin mukaan on mahtunut myös paljon draamallisia aineksia ja sarjassa käsitellään teineille tyypillisiä identiteetti- ja rakkausaiheita. Kuitenkin nämä (iänikuiset) aiheet on käsitelty miellyttävän tuoreesti. Erityisen ilahtunut olin päätarinalinjasta; voisi kuvitella että hyvinkin monelle hlbt-nuorelle on tyypillistä ihastuminen parhaaseen ystäväänsä (joka on hetero). Elämänmakuisuutta ja hyvää musiikkia, huolella rakennetut henkilöhahmot ja ripaus outoutta hyvillä näyttelijöillä höystettynä. Siinä kaikki mitä hyvältä viihteeltä vaadin!

Sugar Rushista saa sen lupaamaan sokerihumalan. Suosittelen ahdistukseen ja mielen synkkyyteen!

Kuka leikkisi homon kanssa?

Tuomas Enbuske on viime aikoina ottanut tyylilleen uskollisesti kärkkäästi kantaa homojen asioihin. Enbuske kirjoittaa blogissaan Suvaitsevaisuuden olevan vastenmielistä.

Olen aina pitänyt Enbuskesta, mielestäni hän on varsin älykäs ja mukavalla tavalla provokatiivinen mediapersoona. Häneltä sopiikin odottaa kärjistyksiä ja räikeää settiä. Hämmästyttävävällä tavalla Enbuske onnistuikin osumaan juuri siihen kysymykseen, jonka kanssa itse kamppailen ja taitaa moni muukin kamppailla. Jos homot haluavat samalle hiekkalaatikolle leikkimään heteroiden kanssa, sinne pitäisi mennä nöyristellen, yrittäen näyttää mahdollisimman normaalilta. Ja silti ottaa siitä lapiosta päähän ja kokea alemmuutta, kun ei täytäkään normeja. Olen itsekin ihmetellyt miksi aina sateenkaariperheistä puhuttaessa näytetään lesboja flanuissaan lasten ja makaronilaatikon kanssa. Tässäkö on se kuvasto, josta etsitään identiteetti?

Toki kysymys on suuresta asiasta, joka koskettaa kaikkia vähemmistökulttuureja. Vähemmistöistä täytyy tehdä mahdollisimman mauttomia ja hajuttomia, mahdollisimman vähän poikkeavia, että se olisi helpompi hyväksyä, ettei se uhkaisi enemmistön kuvaa omasta paremmuudesta. Mutta kysymys kuuluu. Pitääkö siihen alistua? Haluanko minä alistua siihen? Nostanko pään pystyyn ja kieltäydyn halustani tulla hyväksytyksi ja viipotan vain omissa pienissä piireissäni? Sulautua vai eriytyä ja millä ehdoilla?

Kuva täältä.

Jani Toivola ja Siiri Nordin tanssivat nyt tähtien kanssa. He sulautuvat. Molemmat tanssivat heteronormatiivisesti suuressa viihdeohjelmassa. Haluaisin todella kysyä noilta kahdelta tanssisivatko he mieluummin samaa sukupuolta olevan parin kanssa. Haluaisiko Nordin ehkäpä pukeutua miesten pukuun?

Toivola kertoi viime sunnuntain ohjelmassa toivovansa että voisi ajaa samoja asioita Tanssii tähtien kanssa -ohjelman kautta kuin työssään kansanedustajana. Minulle sunnuntai näytti siltä että tanssin kautta pyrittiin sinne hiekkalaatikolle, ottamaan siitä lapiosta päähän. Näyttää vieläpä siltä, että avioliittolain korjaus on vastatuulessa. Ei tunnu flanut ja makaronilaatikot tehoavan. Minä taidan haluta mellakan.

Lesboviihdettä

Olen näiden sateisten syyspäivien takia jäänyt kiinni mahtipontisesti nimettyyn tositv-sarjaan: The Real L Word. Sarjassa seurataan Los Angelesissa asuvien lesbojen elämää. Sitä on tehty kaksi kautta ja itse olen nyt menossa jossakin kakkosen puolivälissä. Ensimmäinen kausi oli melko femmepitoinen ja enimmäkseen siinä käsiteltiin yllätysyllätys parisuhdekiemuroita. Sarjan tähdet eivät vain olleet kovin kiinnostavia eivätkä samaistuttavia. Jos ei kiinnosta tirkistellä kahden tylsän lesbon häävalmisteluja, niin sitten ei se sitten todellakaan kiinnosta. Valopilkkuna sarjassa oli onneksi Whitney Mixter, ihana rastapäinen sydämensärkijä. Real L Wordin käsikirjoitusaste tuntuu kovin korkealta, sillä jakso alkaa aina pätkällä, jossa sarjan naiset puhuvat jostakin lesboelämää koskevasta aiheesta ja sitten kas kummaa, heidän kaikkien elämissä jollain tavalla on tämä kyseinen asia esillä. Toki ainahan tositvkin täytyy jollain tavalla draamallistaa, mutta tässä se menee jo hieman liian pitkälle.

Toisella kaudella meininki on astetta ronskimpi. Whitney on saanut joukon uusia kavereita. Sellaisia, jotka ovat vielä tyrkympiä kuin ensimmäisen kauden tähdet. Varsinkaan Romi Klinger ei epäile väläytellä paljasta pintaa. Muutenkin kamera menee makuuhuoneeseen, kiusallisen paljon ja kiusallisen lähelle. Välillä tuntuu siltä että katselisi amatööripornoa. Mutta no, ehkä juuri siksi toinen kausi on tuntunut huomattavasti kiinnostavammalta. Tai kenties siksi että sen hahmoissa on enemmän tarttumapintaa. Käsittömättömän koukuttavaa kuitenkin ja perinjuurin viihdyttävää.

Sarja toimii samalla jännittävästi kulttuurierojen vertailukohteena. Ihmettelin ensimmäistä kautta katsoessani femmejen suurtaa määrää, joka tuntui hieman epärealistiselta. Päätähtien ystävät kun melkein poikkeuksetta olivat astetta maskuliinisempia. Ehkä ensimmäistä kautta tehdessä mielessä on ollut enemmän vanha kunnon L-koodi. Toiseen kauteen mennessä on kenties tajuttu, että hyvin moni nuorista lesboista samaistuu butch-identiteettiin tai -tyyliin ja butchien osuutta on sitten osattu lisätä. Ainakin yksi seikka tuntuu varmalta. Amerikassa halutaan selkeämmin lokeroida ihmiset bucth/femme-rooleihin. Monet ovat korostetun femmejä tai butcheja ja ihmiset tuntuvat myös selkeästi tietävän millaista naista etsivät. Suomessa näkee paljon lesboja, jotka voisivat periaatteessa olla kummassa laatikossa vain tai ovatkin, vähän kuten sarjan Whitney määrittelee itseään "hard femme/soft butch". Toki butch/femme jakoa harrastetaan Suomessakin, mutta tuntuu että täällä lesbokulttuuri on yhtenäisempää, kenties maan pienuudesta johtuen.

BB = seksiä Subilla klo 22

Big Brother on viime kausilla suorastaan mässäillyt homoilla, lesboilla ja bisseillä. Tuntuu, että ohjelmassa on yritetty asukkaat laskeimoida niin, että saataisiin kaksi miestä tai naista heiluttamaan peittoa. Tänä vuonna talossa on (ainakin toistaiseksi) vain yksi biseksuaali, joten ehkä tämän tavoitteen kanssa on vihdoin luovutettu. (Yksinhuoltaäitejä tosin löytyy senkin edestä. Herää kysymys siitä missä ne lapset oikein ovat tämän ajan häpeämässä äitejään...) No, kuitenkin. Tänä vuonna hlbt-väkeä talossa edustaa Sebastian, uskovainen muotibloggaajan näköinen konservatiivi, jonka bisseydestä ei ennen taloon menoa kuulemma tiennyt hänen seurakunnassaan kukaan.

BB-väki on todellakin on haistanut Sebastianissa piilevän mediapotentiaalin. Onhan mies kiinnostava pakkaus ja hänen talossa olonsa ajoittuu todella sopivaan hetkeen, koko talvi ja kevät on kohistu homoista ja kirkosta. Sebastian onkin jo käsikirjoitetun oloisesti ehtinyt nyrpistellä talon yliseksuaaliselle meiningille ja rukoillut yksin makuuhuoneessa muiden bailatessa. Isoja otsikoita miehestä on silti vaikea saada. Sebastian on mukavan oloinen ja vaikuttaa ihan fiksulta. Hän on näistä näennäisesti ristiriitaisista ominaisuuksistaan, uskosta ja bisseydestä, huolimatta kovin tavallinen.

Aika on auttamatta ajanut hassunhauskojen, Sillä silmällä -tyylisten homohahmojen ohitse ja Sebastianissakin enemmän kiinnostaa se miten hän tulee toimeen Tamerin kanssa, joka on muslimi, kuin se miten hänen seksuaalisuutensa ja uskonnon välinen jännite talossa näkyy. Muutenkin BB voisi hillitä seksillä myymistä, asukkaissa on pornotähteä ja stripparia vähän liikaakin. Joka vuotiset pornobileetkin olivat ja menivät - huomaamatta. Seksi on kivaa joo, mutta hei, keksikää jotain uutta, pliis!

Pilkka osuu omaan nilkkaan

Johan taas oli.

Uutisvuoto aloitti syyskautensa tänään, vieraina olivat tuoreet kansanedustajat Jani Toivola ja Silvia Modig. En ole koskaan koko ohjelmasta erityisemmin perustanut, lähinnä se toimii areenana ylipainoisille miehille väläytellä älyään  ja ylimielisyyttään. Tänään kuitenkin ajattelin ohjelman katsastaa, mielenkiintoisten vieraiden takia tietenkin.

Aina Uutisvuodossa on ilkeilty, aina vieraita on piikitelty. Mutta hei joku raja! Silviaa kutsuttiin heti kättelyssä pojaksi ja Toivolalle heitettiin vitsi miesten vessoista. Ei ole kovin vaikeaa päätellä mihin näillä kommenteilla tähdättiin. Kun ei muutakaan keksitä, niin tuodaan nyt sitten jotenkin nerokkaasti tämä seksuaalinen suuntautuminen esiin. Myöhemmin Toivolaa verrattiin myös poron alkioon. Ehkä olen taas rasittava pikkuasioihin puuttuja, mutta hei, en halua elää maailmassa, jossa kelle tahansa voi sanoa ihan mitä tahansa verhoamalla sen vitsiksi.

Onneksi idolini hoitivat molemmat ihailtavan tyylikkäästi nämä itseensä kohdistuneet pilkat. Jani Toivola kertoi tarinan siitä kuinka hänen isoäitinsä laittaa vieläkin pyhävaatteet päälle, kun katsoo lastenlastaan tv:stä. Ja päivittelee sitä miten ne aina siellä on niin ilkeitä meidän Janille. Upea näpäytys! Silvia taasen laukoi itse itsestään lesbovitsin - ja pyysi anteeksi äidiltä, aidon hersyvän naurun kera. Naurakaa meidän kanssamme, älkää meille!

Queer as Folk

Olen ollut poissa virtuaalimaalimasta. Mieletön tv-maratonini on saanut minutkin ainakin hetkellisesti luopumaan netissä roikkumisesta. Tein löydön kirpparilta ja ostin Queer as Folkin tuotantokaudet yksi ja kaksi. Turha kai sanoakaan mihin aika sen jälkeen on mennyt. Aluksi olin liian kiinni sarjan loistavassa Britti-versiossa, jota tämä amerikkalainen kevyempi ja viihteellisempi tuotos aluksi vain uskollisesti seurasi, mutta kun jenkit lähtivät jatkamaan omia tarinalinjojaan lopputulos olikin yllättävän koukuttava.

Kuva täältä.

Viihdettähän se on. Kevyttä ja hauskaa. Henkilöhahmot ovat välillä kovin yksipuolisia, mutta ehkäpä juuri sen takia niin rakastettavia. Lempparihahmo on todella helppo valita. Vertailua L-Koodiin on turha edes yrittää vältää, niin samanhenkisiä sarjat ovat. Viihde on hyväksi, kuten Nelonenkin sanoo. Pakko hankkia seuraavatkin tuotantokaudet jostain käsiini!

Silti olisin kaivannut jatkoa Brittien sarjalle. Se oli rosoisempi, elämänmakuisempi ja koskettavampi. Henkilöhahmot olivat moniuloitteisia, eivätkä vain kertoneet toisilleen kuinka heidän missäkin tilanteessa tulisi toimia "oikein", jotta saataisiin aikaan mahdollisimman sentimentaalisia käänteitä. Brittien QaF oli kuin Mullan alla täynnä homoja. (Mullan allan uusinnat alkavat muuten taas Teemalla. Sen lisäksi, että Mullis on ehkä paras tv-sarja ikinä, siinä on myös parasta seksuaalisuuden kuvausta ikinä.) Mutta ymmärrän kyllä hyvin, että suuren yleisön on ollut helpompi ottaa tämä jenkkiversio omakseen.


HOMO!-oopperan ensi-ilta (21.9) lähestyy hitaasti mutta varmasti. Ajankohtainen kakkonen oli käynyt harjoituksissa ja haastatellut Pirkko Saisiota ja Jussi Tuurnaa, kaksikkoa, joka produktion takaa löytyy. Areenasta löytyy kyseinen ohjelma, noin puolen tunnin kohdalta alkaa kiinnostava osuus. Kutkuttavia sneak peakeja sanoisinko! Minulla on kutina, että show käsittelee juuri niitä teemoja, joita itsekin pohdiskelen. Miten elää homona heteronormatiivisessa yhteiskunnassa? Sopeutua ja sekoittua vai erottua ja eriytyä? Minkä pitäisi muuttua?

Näin ei ole hyvä, mutta entä tulevaisuus? Mitä siltä edes voi odottaa? Milloin havahdutaan huomaamaan ettei edes tuttu ja turvallinen heteroseksuaalisuus ole niin omien normiensa mukaista kuin oletamme? Eivät kaikki heterotkaan halua avioliittoa, kahta lasta, koiraa ja perunamaata. Tuurna sanoi haastattelussa hyvän pointin homokulttuurin moninaisuudesta. Jos yritämme soluttautua yhteiskuntaan tasavaertaisiksi jäseniksi vakuuttamalla, että jokainen homo haluaa matkia ydinperhe-heteroidylliä, teemmekö vain karhunpalveluksen siinä taistelussa, jossa yrittämämme levittää monimuotoisuuden ja erilaisuuden hyväksynnän sanomaa.

Päästään takaisin Queer as Folkiin. Siinä missä Brittien versio mukavasti esitteli erilaisia tapoja elää homona, jenkit tarjoavat normatiivista parisuhdetta kaikille. Mutta hei, Queer as Folk, Oudot Kansalaisina, vai miten se nyt sitten menikään.

Arkea ja taide-elämyksiä

Eilen Yle jatkoi tätä kiihkeänä käyvää homokeskustelua näyttämällä dokumentin Kyllä homotkin siivoaa, joka kertoi nuorten suomalaisten homoseksuaalien arjesta pienillä paikkakunnilla. Kovin oli vaikeaa ja ankeaa. Haastatellut patsastelivat masentavan talvisissa kuvissa yksin ja ahdistuneina dramaattisen musiikin säestäminä. Hymy karehti haastateltavien kasvoilla vain harvoin.

Dokumentti oli äärimmäisen ankea. Toki asiakin on vakava ja tottahan se on, ettei ole helppoa olla erilainen. Tällaisella kauhistelulla ja överisti dramatisoidulla pelottelulla ei tosin päästä yhtään mihinkään. Otsikon perusteella olisin odottanut tavallista arkea, suruineen ja iloineen. Nyt dokumentista sai sen kuvan että homona Suomessa eläminen on poikkeuksetta kauheaa ja että homoparan elämässä on ikuinen talvi. Hohhoijaa. Olisi väliin leikattu vaikkapa kuvia Pridesta, vähän naurua ja D-vitamiinia homonkin elämään!

En toki kiistä, etteikö meillä olisi vielä paljon tehtävää sen kanssa, että homoseksuaalit saisivat elää elämänsä avoimesti ja samanarvoisesti kuin heterot. Mutta hei, oikeesti, kuka tuollaisten dokumentissa esitettyjen yrmyjen kanssa edes haluaa hengata?

ToF-dokkarin kansikuva, täältä.

Paljon mukavampaa homokulttuurin esittelytyötä tehdään tällä hetkellä Turun Logomossa, jossa Tom of Finland retroperspektiivi -näyttely on pystyssä. Kävin siellä lauantaina ja nautin ToF:n erinomaisen piirrosjäljen ja lahjakkuuden lisäksi tunnelmasta. Kaksi keski-ikäistä naista olivat kokoontuneet yhden työn ympärille analysoimaan: "Siis onks toi kolmas niinku kateellinen noille kahdelle?" "Vai oisko se menossa mukaan?" Lähtiessään naisväki vielä pohti pitäisikö ostaa postikortteja kotiin tuliaisiksi. ToF:n töissä näkyy se todellinen gay pride: me olemme sitä mitä olemme, olemme siitä ylpeitä ja meillä on ihan helvetin hauskaa, ihan sama mitä te muut sanotte. ToF:llä onkin ollut suuri merkitys kokonaisen sukupolven homoidentiteetin luonnissa, enkä yhtään ihmettele. Tomppa tarjoilee niin meheviä ihailun ja samaistumisen kohteita. Uskon, että myös vähemmistön kuulumattomat pystyvät aistimaan töistä sen mikä niiden merkitys niin monille ihmisille on ollut ja peilaamaan sitä kautta omaa suhtautumistaan erilaisuuteen. Taiteen kautta syntyy monesti suurinta ymmärrystä.

Harmi vain että Logomossakin homot oli tungettu omaan pikku aitioonsa ja 60 työtä oli ripustettu hyvin tiiviisti. Kuin varoen, ettei vain anneta liikaa tilaa ja näkyvyyttä. Ettei vaan kukaan vahingossa eksy "väärälle osastolle". Meidän kaikkien kannattaisi aina välillä. Ties mitä uutta ja kivaa sieltä löytyykään.

" You should eat a little more, girlfriend. You look like shit."

Olen nyt kärvistellyt flunssan kourissa ja kuten usein aiemminkin sairastaessani olen palannut Angels in American pariin. Kyseinen teos on Tony Kushnerin käsikirjoittama suosittu näytelmä, josta tehtiin vuonna 2003 mini tv-sarja, jota tähditti sellaiset nimet kuin Al Pacino ja Meryl Streep. Kyseisen  tv-version omistan DVD:llä ja usein ruumiin heikkouden hetkinä tulee levy työnnettyä koneeseen.

Näytelmä kertoo 1980-luvun New Yorkista, politiikasta ja AIDSista. Noin seitsemän tunnin mittainen järkäle saattaa kuulostaa raskaalta katsottavalta yhteen putkeen. Raskasta se ehkä on, muttei mittansa vuoksi, vaan rankkojen teemojen. Näin kipeänä on jollain tavalla kovin lohduttavaa katsella, miten ruudussa taistellaan paljon vakavampia sairauksia kuin flunssaa vastaan.

En ole vieläkään unohtanut niitä tunteita, joita sarja herätti minussa, kun se ensimmäisen kerran tuli telkkarista. Olin hämmästynyt siitä, miten jotain niin hyvää oli ylipäätään olemassa, vaikken silloin ymmärtänytkään kaikkea. Pitipä minun tarkistaa mitä ambivalentti tarkoittaa sivistyssanakirjasta. Ymmärrys on kasvanut katselukertojen myötä ja kokemus vain syventynyt. Siitäkin huolimatta, että osaan jo monet repliikit ulkoa, kokemuksessa on vieläkin mukana sitä ensimmäisen kerran innokasta ja oivaltavaa riemua.

Nyt kyseistä näytelmää esitetään Helsingissä ja haluaisin mennä katsomaan. Jokin on kuitenkin estänyt minua ostamasta lippuja. Jossain kytee pelko: Mitä jos ne on tehny sen ihan väärin? Mitä jos en pysty ottamaan vakavasti Salkkareiden Maaritia Hannah Pittin roolissa? Entä miten se verbaalinen taituruus ja mielettömät monologit ovat kääntyneet suomeksi?

Ehkä uskaltaudun, ehkä en, mutta todennäköistä on, ettei ole olemassa tulkintaa kyseisestä näytelmästä, joka onnistuisi hukuttamaan sen ytimen.Yksinkertaisesti käsikirjoitus on niin loistava, moniulotteinen ja elämänmakuinen, ettei sitä pysty pilaamaan.

Absolutely Fabulous

Olen löytänyt mahdottoman virkistävän tosi-tv -ohjelman ja haluan nyt jakaa sen kanssanne. Tv-viisi torstaisin klo 20: Huippu drag queen -haussa eli Ru Paul´s Drag Race. Linkin takaa löytyy myös jaksoja kyseisestä sarjasta.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut, saati perehtynyt dragiin, mutta tämä ohjelma on avannut silmiäni. Siitäkin huolimatta, että Ru Paul mainostaa ohjelmassa lähinnä itseään ja hokee koko ajan samoja fraaseja, dragista muodostuu kuva vaativana lajina. Vasta pari jaksoa nähtyäni kilpailijoiden on täytynyt jo laulaa, poseerata, mainostaa itseään ja olla muuten vain fabulous. Puhumattakaan kilpailijoiden taidoista valmistaa itselleen asuja, peruukkeja ja meikkejä. Käsittämätöntä. Dragissa on aivan oma mielenkiintoinen estetiikkansa, johon saa silmäyksen katsomalla tätä ohjelmaa. Suosittelen!

Bongasin IS:n sivuilta myös uutisen, jossa Natalie Portman kertoi elokuvissa olevan lesbokohtauksia vain siksi, että kaikki pitävät niistä ja ne myyvät hyvin. Samalla uutinen mainosti Portmanin uutta elokuvaa Black Swan, jossa tämän uutisen perusteella on sitten ainakin yksi lesbokohtaus.

Usko meni. Jos rakkaus on Hollywood-tuotannoissa noin laskelmoitua, niin en halua kyllä nähdä enää yhtäkään valtavirran lesboleffaa.

Paitsi että Natalie Portman suutelemassa toista naista on kyllä aivan liian herkullista missattavaksi.

Viime hetken vinkki

Yle Teema on näyttänyt jo kaksi jaksoa mielenkiintoisia teemoja sisältävästä sarjasta Verhon takaa, Tipping the velvet. Kyseessä on historiallinen ja lesbinen draama, jossa osteriravintolassa työskentelevä Nan Astley ihastuu miehenä teatterin lavalla esiintyvään Kitty Butleriin. Sarjan toisen osan ehtii vielä katsomaan Yle Areenalta ja viimeinen osa tulee ruudusta tänään klo 19.

Ensimmäisen osan katsottuani sarja tuntui hyvin tavalliselta naisten väliseltä rakkaustarinalta, joka samalla alleviivasi tuon ajan naisten asemaa. Edes historiallinen konteksti ei erityisemmin sytyttänyt. Onneksi päädyin katsomaan vielä toisen jakson Areenalta, sillä se sisälsi jo paljon enemmän. Riistiinpukeutuminen siirrettiin pois teatterista ja sen avaulla jopa pienesti pohdittiin minuutta ja sen esittämistä. Sarjasta löytyikin mielenkiintoisia ja monipuolisia sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaisun kuvauksia.

Sarja perustuu Sarah Watersin romaaniin ja kiinnostus teosta kohtaa heräsi toisen jakson aikana. Luulenpa, että sarjan teemat tulevat vielä paremmin esiin kirjoitetutssa muodossa. Nyt sarja nimittäin kärsii hieman proosasta kuvalliseen muotoon käännettyjen teosten suurimmasta ongelmasta, osittaisesta draaman kaaren heikkoudesta.

Suurta plussaa sarjalle myös alkeellisimmasta strap-onista, mitä olen koskaan nähnyt! Kannattaa siis tutustua, jos naisten väliset suhteet ja/tai sukupuolella leikittelyt kiinnostavat.