Joulua!

Olen nyt jo uupunut. Maaseudulla on omat hyvät puolensa, mutta avarakatseisuus ei kuulu niihin. Olen ollut nyt muutaman päivän täällä tuppukylässä ja koetan jotenkin pitää itseni järjissäni kuluttamalla massoittain homokulttuuria.

Kuva täältä.

Aloitin joulun lukemalla Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior -voittajan, Valoa valoa valoa. (Se hyvä puoli pikkukylissä on, että niiden kirjastoista löytyy usein uutuudet helpommin kuin isoista cityistä!) Romaani oli lyyrinen, kuten Huotariselta sopii odottaakin ja myös hänen taustansa kirjoittamisenopettajana näkyi romaanissa voimakkaasti. Valoa valoa valoa on hieno teos, joka uppoaa varmaasti niin nuoreen kuin vähän vanhempaankin lukijaan. Nuortenkirjastatusta ei siis kannata lainkaan pelästyä!

Teos on kaunis ja riipaiseva kertomus ensirakkaudesta, tyttöyttä turhaan korostamatta. Sukupuoli on tarinan synkkääkin synkempien kuolemasävyjen rinnalla vain kuriositeetti. Koko paketti pysyi todella hyvin kasassa, vaikka mukaan oli heitetty jos jonkinlaista modernista runoudesta tuttua kokeilevuutta. Rakenne on lukijaa puhuttelevan metafiktiivinen ja sekin toimii, alun hapuiluista huolimatta. Kieli helisee ja välkehtii, mutta välttää helmasynnin: se ei tee tyttöjen välisestä rakkaudesta särkyvää ja herkkää vain sen takia että he ovat molemmat tyttöjä. Pikemminkin se tulee siitä että he ovat molemmat nuoria. Todellisuuden tasoja rikotaan ihanasti, niin että tärkeimmäksi jää tunne, ydinräjähdys ja valo.

Kuva täältä.

Tänään jatkoin katsomalla elokuvan Priscilla - aavikon kuningatar. Suositeltava ja piristävä Hollywood-raina lähinnä aihepiirinsä puolesta. Leffa kertoo kolmesta drag queenista matkalla aavikon halki. Perinteinen roadmovie, jossa on kuitenkin kaikki sateenkaaren värit mukana. Kauniita pukuja, upeita maskeerauksia ja loistavaa näyttelijäntyötä. Veikeää viihdettä siis. Todellisuuspakoa tämän lumettoman talvimaiseman keskelle.

Kirjastosta löytyi myös Teemu Keskisarjan Kyynelten kallio - kertomuksia seksistä ja väkivallasta, joka antaa osansa suomalaiseen hlbt-historiankirjoitukseen. Keksisarja kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti keskiajasta, lähinnä oikeudenkäyntipöytäkirjoihin perustuen ja yksittäisten ihmisten kohtaloista puhuen. Luin kirjasta vain luvun, joka käsitteli sateenkaarikansaa. Sinänsä mielenkiintoiset löydökset jäivät oikeastaan vain löydöksiksi, sillä aineiston tulkinnassa olisi mielestäni voinut olla queer-sensitiivisempi. Vaikka Keskisarja toteaakin ettei meidän aikamme käsitteitä voi suoraan siirtää historiaan, hän ikään kuin jättää pohdinnan siihen eikä innostu sen enempää problematisoimaan käsitteiden valtaa muokata maailmaa ja kulttuuria. Hänellä tuntuu myös olevan ongelma sukupuolen ja seksuaalisuuden sekoittamisessa toisiinsa.

Soundtrackina tämän pitkän joulupostauksen kirjoittamisessa toimi tämä biisi:

Näiden ihanien queer-kaksosten siivittämä toivotan hyvää joulua teille kaikille! Katsotaan ehdinkö bloggailemaan vielä ennen vuoden vaihdetta. Jos en, seuraava postaus koskeekin sitten varmaan Berliiniä! Ah, maailman homopääkaupunki, täältä tullaan!

Sateenkaarella loves Kajsa Bergqvist!

Upeaa Kajsa!

Kajsa Bergqvist, kuva täältä.

Kajsa Bergqvist, huippukorkeushyppääjä, on tullut ulos kaapista. Ihailtavaa toimintaa ja aloin heti fantasioida siitä, että joku tekisi Suomessa samat. Mieluiten joku supermenestynyt ja arvostettu urheilija. Miksi musta kuitenkin tuntuu että tähän menee vielä aikaa?

Erehdyin sitten samalla uutista bongatessani lukemaan nettikommentit aiheeseen. Joku älypää taas osoitti suvaitsevaisuutensa kehumalla sitä miten seksikästä on kun kaksi naista on yhdessä. (Joo, siinä sun heteroseksistisessä maailmassa, aivan.) Toinen taas kommentoi tähän, ettei pysty ymmärtämään moista, eikä ymmärrä miksi mies ei kiinnostuisi "todellisista naisista". (Niin, minäkin olen todella todella vaillinainen nainen ja hämmentynyt yms. ja kaipaan vaan eheytysjärjestöjen apua ja "paluuta todelliseen feminiinisyyteen".)

Muistuupa mieleeni lisäksi tapaus vuodelta 2008, kun eräs miespuolinen tuttavani totesi minulle päin naamaa lesbojen olevan naisten tuhlausta.

Että nyt sinä ihana, vino, suomalainen urheilija. Raota sitä kaappia ja tee minut onnelliseksi!

Hotellihuone, kaksi naista ja paljasta pintaa

Loving strangers, loving strangers..... tiditidiii

Argh. Odotin vähän enemmän. Sain suosittelun katsoa elokuvan Room in Rome, joka on lesbinen leffa yhdestä yöstä roomalaisessa hotellissa. Toista pääosaa näyttelee ihana Elena Anaya, Pedro Almodóvarin uusimmastakin tuttu kuvankaunis nainen.

Leffassa olikin sitten pielessä lähes kaikki muu paitsi Anaya. Käsikirjoitus oli heppoinen ja kliseinen ja voisin melkein lyödä vetoa että sen takaa löytyy pehmopornoelokuvia liikaa tuijottanut heteromies. Naiset olivat lähes koko leffan ajan alasti ja vaikka yleensä naisfiguuri silmääni hiveleekin, nyt mentiin jo pitkälle. Elokuvassa kaikki tuntui tapahtuvan sen ehdoilla, missä asennoissa naiset näyttäisivät mahdollisimman kauniilta, he olivat kuin patsaita, joita aseteltiin eri asentoihin. Kamera hyväili jatkuvasti pehmeästi valaistuja vartaloita ja pakollinen suihkukohtauskin oli mukana.

Kuva täältä.

Pöyristyttävää oli myös seksuaalisuuden käsittely; seksikohtaukset olivat täysin teennäisiä, eivätkä herättäneet fiiliksen poikastakaan upeista näyttelijöistä huolimatta. Lesboudelle myös kovasti etsiskeltiin syitä eikä pakollisilta mieskuvioiltakaan vältytty. Naisten seksikkyyttä korostettiin myös heidän äidinkielillään, toinen puhui espanjaa ja toinen venäjää. Eikä näiden kielten sensuellia potentiaalia todellakaan jätetty hyödyntämättä.

Kaameuden kruunasi soundtrack, joka koostui jonkinnäköisestä oopperasta ja rasittavasta laulusta, jossa hoettiin jatkuvasti "Loving strangers, loving strangers". Kappaleen soidessa viidettä kertaa peitin korvani.

Suurin synti, johon leffassa mielestäni sorrutiin oli kuitenkin lesbouden esittäminen jonain taiteellisena, herkkänä ja hauraana, melodramaattisena. Itse en kestä tuollaista näkemystä lainkaan eikä se vastaa minun todellisuuttani.

Toisen katsojan silmissä tämä kaikki näyttää vain uskomattoman kauniilta, eroottiselta ja taiteelliselta, eivätkä he näe siinä mitään feikkiä tai ärsyttävää.

Tsekkaa leffa ja valitse leirisi!

Silmänruokaa

Hassu sattuma, että hetki sen jälkeen kun linkkasin tänne sen Madonnan videon, satuin näkemään Voicelta Anna Abreun uusimman tuotoksen. Melkoiset Madonna-vaikutteet on tähän "eroottiseen" nunnaluostarivideoon kerätty. Mutta hei, täytyy silti myöntää, että jotain kuumaa on kyllä tuossa lopun mimmissä.

Viikonloppu meni tavoistani poiketen penkkiurheillessa. Mitäh? Kyseessä olivat salibandyn naisten MM-kisat ja karvas hopea. Salibandy on hieno laji, ei turhia varusteita, jotka peittäisivät näkymät. Kyllä kunnon kulttuurisnobinkin täytyy välillä saada kuolata hikisiä pelaajia. Aijai, taas oli yksi ylitse muiden, mutta jätän henkilöllisyyden tällä kertaa arvoitukseksi.

Mitä ihmettä tapahtui NHL:lle?

Viimeksi kirjoitin Normihomolehdestä alkuvuodesta.

Paljon on muuttunut sitten helmikuun. Upeaa, että NHL ylipäätään ilmestyy edelleen ja ulkoasu hivelee silmää samalla tavalla kuin aiemmin. 

Mutta. 

Mitään muuta siinä ei tunnukaan enää olevan. NHL:llä olisi kaikki maailman mahdollisuudet ja potentiaali olla poliittinen, räiskyvä ja räyhäävä. Se voisi puuttua yhteiskunnan epäkohtiin, tehdä kiinnostavaa journalismia queerista näkökulmasta. Kyseenalaistaa normeja ja ravistella totunnaisia käsityksiä, antaa ajattelemisen aihetta pidemmäksi aikaa meille kaikille.

Mitä tekee NHL? Lehti on täynnä kuvia, julkkiksia, hassunhauskoja tsoukkeja ja listoja. Lyhyttä tekstin pätkää siellä täällä, eikä missään jutussa syvennytä kunnolla oikein mihinkään. Mihin tällä oikein pyritään? Esittelemään homokulttuurin eri puolia mahdollisimman helposti ja nopeasti? Värikkäästi ja kiltisti. Useimpiin NHL:n sivuihin riittää yksi vilkaisu – ja lehti roskiin.

Uusimmassa numerossa ei ollut minulle oikeastaan mitään. Hei pliis, joku Teuvo Loman isoimpana henkilöhaastatteluna, NikoLa ja Linnea Von Kattendam samassa numerossa (eikä edes samassa jutussa, eikö mee jo vähän yli?), sirpaleinen kuvajuttu Roller Derbystä (kuvat niin pieniä, ettei niistä saa oikein mitään käsitystä) ja viisi ladyboyta samalla aukeamalla. Paljon mieluummin olisin lukenut yhdestä enemmän kuin vähän viidestä. Oikeastaan ainoa kiinnostava juttu oli DTM-emosta Ritu Suomisesta. Siitäkin tosin jäi sellainen olo, että artikkeli olisi voinut jatkua vielä toiselle sivulle.

Vähän väriä kuvista teksteihin ja olen taas tyytyväinen.

Lauantai-illan toivotut

Madonna: Justify my love

1990-luvulla on tehty tällaisiakin musavideoita. Tsekatkaa kiinnostava androgyynimeininki ja muutenkin mielikuvituksen varaan jätettävät kohdat. Taas jätetään kivasti tilaa epäheterolle katseelle!