Elokuvafestarit on nyt nähty ja koettu. Kävin katsomassa kaikki kolme elokuvaa, jotka Vinokino Tampereelle toi. Vaikka tarjonta olikin sangen suppea muihin kaupunkeihin nähden, olin tyytyväinen valintoihin. Leffoissa oli vähän jokaiselle jotakin. Ja jos totta puhutaan en tiedä olisinko jaksanut enää tänään raahautua katsomaan enää yhtäkään elokuvaa, sen verran kolmena peräkkäisenä päivänä teatterin pimeydessä istuminen otti voimille. Mutta itse asiaan.
Ensimmäisenä Vinokinossa esitettiin tuore saksalainen elokuva
Romeos. Elokuva kertoi todentuntuisesti ja samaistuttavasti kasvamisesta, omaksi itsekseen tulemisesta. Päähenkilö on siirtymäprosessissa naisesta mieheksi ja samalla hän käy läpi seksuaalisuuden muuttumisen teemoja. Elokuvassa oli poikkeuksellisen kiinnostavia sivuhahmoja ja kaunista symboliikkaa, joka ei turhaan alleviivannut itseään. Haluaisin suositella kyseistä teosta kaikille transsukupuolisuudesta kiinnostuneille ja jos olisin yläasteen terveystiedon opettaja, elokuva kuuluisi ehdottomasti kurssiohjelmistooni. Monesti taide selittää asioita paljon paremmin kuin oppikirjat.
Keskimmäisenä leffana nähtiin
Weekend. Brittiläinen palkintorohmu, joka kertoi kahden miehen kohtaamisesta tiivistäen suhteen yhden viikonlopun mittaiseksi. Elokuva oli hidastempoinen, maalaileva ja intiimi. Kaikkea näitä hieman liikaa minun makuuni. Kyseessä oli todellinen taidehomoelokuva. Kuvallinen ilmaisu oli toki hienoa, mutta jotenkin siihenkin kyllästyin melko nopeasti. Kaksikon keskustelut olivat suuressa osassa ja ehkä tekstien puuttumisen vuoksi, minulta meni melko paljon ohi. Mutta se mitä ymmärsin oli melko tavanomaista kaappi- ja itsetuntemuspohdintaa. Jopa keskustelu suosikkiaiheestani, parisuhteen haluamisesta ja haluamattomuudesta oli aika vaisu.
Viimeisenä päästiin kurkistamaan tanskalaisten lesbojen elämään dokumentissa
Hello, my name is lesbian. Leffa oli kuin raikas tuulahdus, hauska ja lämminhenkinen. Kaikkia lesboja ei todellakaan ole veistetty yhdestä puusta ja streotypioille sopii vähän naureskellakin. Dokumentissa kurkotettiin moneen suuntaan, oli pariskuntia lapsineen, nuoria muusikkoja, asuntovaunussa majaileva oman tien kulkija. Eniten dokumentissa minua kiinnostivat historiapalat, hippiliikkeen aikaiset meiningit ja vielä varhaisemmat, salakapakoiden ajat. Erilaiset naiset olivat dokumentissa rinta rinnan, yhtäläisellä lämmöllä esiteltyinä. Musiikki oli mukaansatempaava ja soundtrakcista saisikin oivan naistenbilelevyn.
Kaiken kaikkiaan Vinokino on hieno mahdollisuus päästä näkemään suurelta kankaalta elokuvia, joita muuten näkisi vain kotisohvalta käsin. Mediassa on taas ollut vähän ikävää settiä, verenpaineet koholla katselin A-talkin, jossa päästeltiin taas käsittämättömiä sammakoita suusta. Voin sanoa, että tunne oli upea, kun sai sen jälkeen astella melko täyteläiseen elokuvateatteriin, jossa naisia rakastavat naiset puhuivat elämästään hymy huulilla. Hei, mun nimi on lesbo ja mä en ole menossa minnekään ettekä te saa mua hiljenemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti