1/25/2011

Sapfon jalanjäljissä, Vol 2.

Kirjotin jokin aika sitten runokokoelmasta Ääriviivasi ihollani. Vaikutelma kirjasta jäi melko nihkeäksi, mutta sen jälkeen olen löytänyt kirjallisuushistoriallisesti paljon kiinnostavampaa matskua.

Isa Asp eli vain 19-vuotiaaksi, mutta ehti siitä huolimatta jättää jälkensä Suomen kirjallisuuden historiaan olemalla ensimmäinen taiderunoja suomeksi julkaissut nainen. Jälkeenpäin Aspin runojen isänmaallista ja uskonnollista ainesta on korostettu ja vasta viime aikoina on tuotu päivänvaloon hänen runoutensa lesboeroottisuus. Joskin  on melko mahdotonta leimata runoja suoraan lesbolaisiksi, eihän tuohon aikaan, 1800-luvun puolivälissä, ollut vielä naisia, jotka olisivat kutsuneet itseään lesboiksi. Runot ovat kuitenkin avoimen romanttisia ja niistä löytyy monenlaisia tunteenilmaisuja Isan ystäviä kohtaan ilman sen suurempia kaiveluja.

Runot ovat uskomattoman kypsiä, vaikka ne on kirjoitettu alle kaksikymppisenä. Mieleen tulee lähinnä paljon myöhemmän ajan runoilija Edith Södergran. Jostain luinkin, että hän olisi ottanut vaikutteita Aspilta ja ihaillut tätä. Itse nautin runoista suuresti, enkä ainoastaan niiden esteettisen arvon vuoksi, vaan myös sen, mitä ne minussa herättivät. Mielikuvitukseni lähti laukkamaan ja näin jo, kuin elokuvassa, Isan ja Lydian Jyväskylän seminaarissa puhumassa posket punehtuneina naisten oikeuksista. Isasta on tehty verrattain paljon tutkimusta suhteutettuna hänen tuotantonsa suppeuteen. Luulenpa että Isan runous on osittain jäänyt historiaan hänen kiehtovan ja traagisen hahmonsa vuoksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti