Iho jossa elän

Kuva täältä.

Lempielokuvaohjaajani on Pedro Almodóvar. Tuo espanjalainen tarinankerronnan mestari ja visuaalisuuden velho oli poissa elämästäni jonkin aikaa muutaman heikohkon elokuvan takia, mutta vähän aikaa sitten hän teki paluun. Menin katsomaan Almodóvarin uusimman elokuvan, Iho jossa elän, vailla suuria toiveita, mutta jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tiesin, että nyt räjähti. En ole kokenut vastaavaa todella pitkään aikaan. En ole nähnyt niin hyvää elokuvaa vuosiin. En ehkä koskaan.

Almodóvar on tunnettu sukupuolen, seksuaalisuuden ja vallan teemojen käsittelijänä ja kaikki nämä ovat tässäkin elokuvassa läsnä. Ja millä raikkaudella! Lisäksi taideteos sisälsi sellaista syvää identiteettipohdintaa, jota harvoin näkee.

Oikeastaan minun on ihan turhaa yrittää edes kirjoittaa koko elokuvasta, kokemus oli niin mullistavan voimakas, ettei sitä voi pukea sanoiksi. On aivan turhaa kuvailla mitä siinä oli, paremman kuvan siitä saa kirjoittamalla mitä tunsin.

Olin katsomassa leffan yksin, myöhäisnäytöksessä. Upposin Almodóvarin maailmaan niin, että kävellessäni kotiin tuttu reitti näytti toiselta. Sitä taide parhaimmillaan tekee, se muuttaa vanhoja katsomismalleja niin ettei entiseen ole enää paluuta. Ystäväni kertoi olleensa elokuvasta niin liikuttunut että itki tunnin. Toisen ystäväni kanssa puhuin siitä kiihkeästi kahvilla, molemmat ylistäviä sanoja jatkuvasti toistaen. Olen ajatellut Ihoa jossa elän, lähes joka päivä sen jälkeen kun näin sen. Tunnen paremmin oman ihoni, sen jossa niin problematisoimattomasti olen tähän asti elänyt.

Käykää katsomassa se ennen kuin on myöhäistä!