11/27/2011

Sairaan hyvää sarjakuvaa

Tuntuu, että viime aikoina kaikki kirjoittamani kulttuurimerkinnät ovat olleet järkyttävän positiivisia, kehuvia, jopa ylistäviä. Enkö enää törmää huonoon kulttuuriin vai enkö huomaa näitä kehnompia tuotteita? Ehkä en halua suomia ketään täällä blogissani? No, oli miten oli täältä niitä taas tulee. Nimittäin kehuja.

Kohteena on tällä kertaa tamperelainen (oi kyllä, Manse rulaa!) sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo. Lainasin kirjastosta Takalon albumit Kehä, Tuuli ja myrsky sekä Jää. Rakastuin ensi silmäyksellä Takalon piirrosjälkeen ja kuvalliseen ilmaisuun, joilla hän onnistuu kertomaan yhdessä ruudussa enemmän kuin sanat koskaan. Se miten henkilöiden ilmeillä ja katseilla kuljetettiin tarinaa oli ensiluokkaista. Tykästyin myös harmaaseen värimaailmaan.

Mutta ennen kaikkea Takalon tarinoissa estradille nousee maailmankuva ja arvomaailma. Kerrankin feminismiä ei peitellä eikä hävetä. Takalon albumit ovat täynnä feminististä energiaa, eritoten Tuuli ja myrsky, joka käsittelee raiskausta ja anarkistisen yhteisön reaktiota siihen. Tarina kylpee vihassa, mutta samalla se onnistuu olemaan moniääninen ja sitä voi lukea myös voimaannuttavana. Seksuaalisuuden monimuotoisuus on Takalon sarjakuvissa vahvasti läsnä. Queer-sanaa ei missään vaiheessa sanota, mutta se huokuu joka sivulta. Queer ei ole vain sateenvarjokäsite erilaisille seksuaalisille identiteeteille vaan samaistuttava ja elämänmakuinen identiteetti sinänsä. Takalon sarjakuvissa halua ei sidota tiettyyn tarkkarajaiseen seksuaali-identiteettiin tai sukupuoleen.

Ensimmäisenä minut hurmasi nuorista nyrkkeilyä harrastavista tytöistä kertova albumi, Kehä, joka kosketti minua ihan kyyneliin asti. Jää-albumi sisältää lyhyempiä tarinoita, joissa Takalon monipuolisuus todella pääsee esiin.

Joululahjavinkkinä voisin mainita, että Tiitu Takalo on tehnyt seinäkalenterin vuodelle 2012 ja niitä voi ostaa ainakin joulukuun Queer-kerhosta, 8.12. Kahvila Hertassa. Lisää infoa Takalosta, hänen töistään ja mainion käsityksen hänen tyylistään löytää täältä: http://www.tiitutakalo.net/

11/22/2011

John-Eleanor

Nukketeatteria aikuisille?

Myönnän, olin aluksi epäluuloinen. Nyt hävettää, että olin. En pysty enää edes ymmärtämään miten olen näinkin kauan saattanut liittää nukketeatterin vain käsinukkeihin ja lapsiin. Se voi olla paljon paljon muutakin.

Kuva täältä.
Olin katsomassa Turussa Nukketeatterifestivaaleilla esitystä John-Eleanor, joka kertoi keskiajasta, normeista ja niiden koettelemisesta. Pohjana esityksessä oli 1300-luvulla tehty oikeuspöytäkirja, jossa syytettiin John Rykener nimistä henkilöä maksulisen seksin harrastamisesta miesten kanssa naiseksi pukeutuneena. Tämän tapauksen pohjalta oli kirjoitettu mielenkiintoinen jossitteluhistorian omainen katsaus queeriin elämään aikana, jona queerin kaltaisia käsitteitä ei vielä ole ollut olemassakaan.

Vaikka kulttuurit muuttuvat, normitukset eivät. Aina on normeja, joiden mukaan meidän pitäisi elää. Mutta näitä normeja ei voisi olla olemassa, jos ei olisi olemassa hyljeksittyä toiseutta. Queer-teoreettiset ajatukset olivat läsnä koko teoksen ajan ja itse koin näytelmän hyvinkin ajatuksia herättävänä, surullisena ja kantaaottavana. Historiankirjoitustakin purkavana. Huumoria mahtui silti runsaasti mukaan ja olin oikeastaan kiitollinen ettei esimerkiksi prostituution julmuutta ihan kaikessa kauheudessaan heitetty silmille, vaan se verhottiin huumorin pukuun.

Näytelmä oli koko ajan hyvin tietoinen itsestään ja sitä oli etäännytetty monin eri keinoin. Koko ajan tuotiin näkyviin historiankirjoituksen ongelmia, sitä voiko yhdestä oikeuspöytäkirjasta ylipäätään päätellä enempää kuin siinä sanotaan ja voiko kaikkea sitä mitä siinä sanotaan ottaa todesta. Kiinnostavia näkökulmia toki, mutta tarinanarkkarina minuun parhaiten upposi fiktiivinen John-Eleanorin elämäntarina. Esitys alkoi naulakkohuoneesta, johon näyttelijät tulivat ikäänkuin esittelemään tulevan näytelmän. Ymmärrän tämän tehokeinon etäännyttämisen välineenä, mutta en silti oikein tiedä oliko se täysin tarpeen. Luulen että sama olisi hoitunut mukavammin penkeillä istuessa.

Nukketeatteritaiteilija Timo Väntsi esitti taidokkuudella ihmisyyttä käyttäen vain käsiään ja erilaisia nukkeja. Olin aivan sanaton. Harvoin näkee niin intensiivistä tunneilmaisua kuin tässä nukketeatteriesityksessä. Enkä ole koskaan nähnyt näin monipuolista seksin kuvausta teatterissa. Miten voikaan niin pienillä eleillä näyttää niin paljon?

Kaiken kaikkiaan esitys oli mieleenpainuva. Aiheelle tehtiin kunniaan mukavalla tavalla ja oli upeaa nähdä mihin kaikkeen nukketeatteri taipuu.

11/19/2011

Iho jossa elän

Kuva täältä.
Lempielokuvaohjaajani on Pedro Almodóvar. Tuo espanjalainen tarinankerronnan mestari ja visuaalisuuden velho oli poissa elämästäni jonkin aikaa muutaman heikohkon elokuvan takia, mutta vähän aikaa sitten hän teki paluun. Menin katsomaan Almodóvarin uusimman elokuvan, Iho jossa elän, vailla suuria toiveita, mutta jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tiesin, että nyt räjähti. En ole kokenut vastaavaa todella pitkään aikaan. En ole nähnyt niin hyvää elokuvaa vuosiin. En ehkä koskaan.

Almodóvar on tunnettu sukupuolen, seksuaalisuuden ja vallan teemojen käsittelijänä ja kaikki nämä ovat tässäkin elokuvassa läsnä. Ja millä raikkaudella! Lisäksi taideteos sisälsi sellaista syvää identiteettipohdintaa, jota harvoin näkee.

Oikeastaan minun on ihan turhaa yrittää edes kirjoittaa koko elokuvasta, kokemus oli niin mullistavan voimakas, ettei sitä voi pukea sanoiksi. On aivan turhaa kuvailla mitä siinä oli, paremman kuvan siitä saa kirjoittamalla mitä tunsin.

Olin katsomassa leffan yksin, myöhäisnäytöksessä. Upposin Almodóvarin maailmaan niin, että kävellessäni kotiin tuttu reitti näytti toiselta. Sitä taide parhaimmillaan tekee, se muuttaa vanhoja katsomismalleja niin ettei entiseen ole enää paluuta. Ystäväni kertoi olleensa elokuvasta niin liikuttunut että itki tunnin. Toisen ystäväni kanssa puhuin siitä kiihkeästi kahvilla, molemmat ylistäviä sanoja jatkuvasti toistaen. Olen ajatellut Ihoa jossa elän, lähes joka päivä sen jälkeen kun näin sen. Tunnen paremmin oman ihoni, sen jossa niin problematisoimattomasti olen tähän asti elänyt.

Käykää katsomassa se ennen kuin on myöhäistä!

11/16/2011

Homosota

Olen niin väsynyt.

En jaksa tätä homosotaa enää hetkeäkään. Linnan juhlat lähestyvät ja viime vuoden "homokohut" tuntuvat vielä olevan tarkkaan mielessä. Ainakin medialla. Teuvo Hakkarainen ja joku toinen persu, Oinonen varmaankin, ovat ilmoittaneet jättävänsä bileet väliin. Syyksi he ovat ilmoittaneet etteivät viihdy juhlissa, että sinne pitäisi rötösherrojen sijaan kutsua enemmän tavallista kansaa. Ja tietenkin se että homoseksuaalinen tanssiminen nostaa heiltä karvat pystyyn. Käsi ylös, kuka EI osannut odottaa jotakin tällaista.

Mistä tässä oikein on kysymys?

Median ajojahdista näitä populisteja kohtaan? Myyvien otsikoiden tehtailusta? Yleisen homokeskustelun jatkamisesta? Eikö ole mitään muuta kirjoitettavaa?

Minä olen kyllästynyt tähän. Aivan järjettömän kyllästynyt. En jaksa heti aamusta provosoitua muutaman yksilön mielipiteistä. Tiedän että ne ovat olemassa, ne eivät muutu. Se että he ilmaisevat niitä epäkorrektisti on surullista ja harmillista, ajattelematonta ja sivistymätöntä. Mutta minä en enää halua jatkuvasti kuulla niitä ja pahoittaa mieltäni. En myöskään halua sulkea itseäni uutisvirran ulkouolelle. Mitä vaihtoehtoja minulle jää?

Aloitanko lakon ja lakkaan välittämästä näistä hyökkäyksistä? Rakennan vahvan linnoituksen ja pysyn sen muurien sisäpuolella, niin ettei yksikään keihäs tai harppuuna pääse aiheuttamaan tuhojaan.

Jatkanko sotaa? Klikkailen epätoivoisesti itseni osallistuvaksi kaikenmaailman homomyönteisiin tapahtumiin, koetan epätoivoisesti säilyttää omanarvontuntoni, hakeutua kaltaisteni seuraan ja punoa jonkin ovelamman vastahyökkäyksen.

Sodassa vastustaja, toinen, alkaa aina väistämättä näyttää epäinhimilliseltä ja etäiseltä. Tätä tietä kuljemme nyt. Tunnelmat kärjistyvät puolin ja toisin. Ymmärtämättömyys synnyttää vihaa, jonka jälkiä paikkaillaan vielä pitkään myöhemmin.

Onko mitään sijaa rauhanneuvotteluille vai onko meidän vain käytävä tämä sota loppuun asti?

Ja ennen kaikkea. Mitä sitten, jos NE voittavat? Mitä sitten, jos ME voitamme?

11/13/2011

Perhe?

Olen viime aikoina pohtinut paljon lapsia ja vanhemmuutta. Miksi puhuttaessa homojen oikeuksista lapset ovat juuri se seikka, johon useimmat pistävät stopin? Tehkää keskenänne mitä lystäätte, mutta älkää sotkeko lapsia siihen. Yllättäen itse en lainkaan ymmärrä näitä argumentteja, enkä todellakaan pysty käsittämään miksei homo voisi olla yhtä hyvä vanhempi kuin heterokin, tai hetero yhtä hyvä vanhempi kuin homo. En siis puutukaan tähän asiaan, en vain yksinkertaisesti jaksa.

Sen sijaan olen viime aikoina ollut lievästi kiitollinen siitä, ettei kaksi samaa sukupuolta olevaa pysty lisääntymään keskenään. Parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa tekee vanhemmuudesta juuri sitä mitä sen tulisikin olla. Pakottoman ja kiirettömän, omasta itsestä lähtevän valinnan. Yleinen mielipide on vielä niin reippaasti homoisiä ja lesboäitejä vastaan, että tuskin kukaan odottaa tai ennen kaikkea painostaa pariskuntaa perheenlisäykseen. Jos kuvittelen itseni heterosuhteeseen ja muutaman vuoden päähän, näen yhteisön vihjailut jälkikasvusta, hienovaraisen tai jopa kiihkeän pienokaisen odotuksen. Toisin sanoen homot ovat vapaita familismista. Kiitos siitä teille homofobiset!

Kuva weheartit.com.
Minun on helppoa sanoa näin koska olen nainen. Jos jossain vaiheessa elämääni haluan lapsen, minun on mahdollista hankkia sellainen. Yksin tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa, tapoja kyllä löytyy. Miehillä tilanne on monimutkaisempi, kohdun puute tekee monelle lapsesta vain unelman, puhumattakaan adoptiolainsäädännöstä. Taas tänään, luultavasti isänpäivän kunniaksi, Jani Toivola kertoi isyyshaaveistaan mediassa. Sydämeni sykkii Toivolan haaveille ja vilpittömästi toivon, että adoptiokäytännöt muuttuisivat tai sijaissynnyttäjän käytöstä tehtäisiin mahdollista. Olen kuitenkin mielissäni tästä havaitsemastani tilanteesta, jossa lesboudestani on kerrankin jotakin hyötyä. Tarvitaanko näiden "perhe"oikeuksien kohdilleen saamiseksi niin suuri asennemuutos, että tämä vapaus olisi mennyttä?

Niin tai näin, ehkä oikeus siihen, että ylipäätään on mahdollisuus saada haluamansa perhe on suurempi kuin ilo siitä, että on päässyt pakoon edes yhtä normia.

11/03/2011

Ruudut täynnä lesboja

Pääsin pitkästä aikaa edes vähän kosketuksiin lesbokulttuurin kanssa, kun ystäväni avustuksella törmäsin kirjastossa suomalaiseen lesbosarjakuvaan Anopin unelma. Kyseessä on kokoelma lyhyitä tarinoita erilaisten lesbojen elämästä ja ihmissuhteista. Sarjakuva on itselleni melko lailla vieras kulttuurinmuoto, joten sikälikin oli oikein hauskaa tutustua tähän albumiin. Aiemmin näitä sarjakuvia on julkaistu nyt jo edesmeenneessä Setan Z-lehdessä.

Tarinoiden taso oli mielestäni hieman kirjava, mukaan mahtui todellisia helmiä (kuten seksielämän piristäminen Maija Mehiläisen voimin!), mutta albumista löytyi myös jokseenkin yhdentekeviä, jopa tylsiä tarinoita. Kuitenkin huumori oli paikoitellen niin rouheaa, että väkisinkin suupielet kääntyivät yläasentoon. Kotimaisuus ilahduttaa minua aina ja minusta on hienoa, kun kotimaassakin uskalletaan tehdä vähän vinoja kulttuurituotteita. Tästä palasikin mieleeni kysymys, jota olen hieman jo pyöritellyt: Miksei Suomessa tehdä homoleffoja?

Tuntuu, että esimerkiksi Vinokinon tarjonta koostuu yksinomaan tuontitavarasta, eikä mieleeni näin yhtäkkiä muistu yhtäkään suomalaista suuren budjetin elokuvaa, jossa käsiteltäisiin hlbtiq-aiheita. Ruotsalaisilla on Fucking Åmål ja juuri Vinokinossa näin ihanan tanskalaisen lesbodokkarin. Onko muka oikeasti niin, ettei ketään suomalaista elokuvantekijää kiinnosta nämä aiheet vai onko kyse markkinoiden pienuudesta? Tai niiden pienuuden pelosta? Minusta ajatus siitä että elokuvaa, jossa on homoja, kävisi katsomassa vain homot, on täysin absurdi. Kirjallisuudessa, tv-viihteessä ja näimmä jopa sarjakuvissa vähemmistöjen ääni kuuluu. Nyt haluan suomalaisen lesbon tai bissen valkokankaalle!

Tuleeko teille mieleen suomalaisia hlbtiq-leffoja?

PS Silvia ja Rakel ovat eronneet! En tiedä olisinko järkyttävän surullinen tämän unelmien pariskunnan hajoamisesta, vai iloinen, koska nythän minulla on mahdollisuus lähteä Silvian perään! Miten kuumottava ajatus.

PPS Nyt muistan pari leffaa. Lapsia ja aikuisia. Minttu Mustakalliolla on juttua Minna Haapkylän kanssa. Ja Musta jää. Outi Mäenpää houkuttelee Ria Katajan ihastumaan itseensä kosto mielessään. (tai näin ainakin muistelen) No anyway, ei kovin kummoinen saldo.